Täällä minä istun, uuden talon yläkerrassa, laatikkopinojen keskellä ja mietin, että olipahan raksamatka. Istun ja ihmettelen sitä, että me todella olemme jo tässä vaiheessa. Väsyttää ja hymyilyttää, molempia yhtäaikaa ja aika hillittömästi. Se lienee merkki siitä, että kaikki on hyvin ja nyt on oikea hetki ripustaa naulaliivit hetkeksi naulakkoon, antaa laatikkopinojen olla ja keskittyä näihin muihin täällä vähän väsyneesti hymyileviin tyyppeihin, joista olen ihan jokaisesta muuten ihan älyttömän ylpeä. Tuosta ihmemiehestä, joka (jo toistamiseen) omin käsin osasi rakentaa jotakin näin upeaa ja noista lapsista, jotka tsemppasivat niin monella tapaa, etten sanotuksi saa.

Mieli on myös täynnä kiitosta, ilman ihania talkoolaisia, erityisesti omia vanhempiani, läheisiä ystäviä ja sisaruksiamme emme olisi tässä. Kiitos siis teille jokaiselle. ♥

Alakertaan olen laitellut vähän joulua, joka syntyy muuten yllättävän yksinkertaisista aineksista ja tuntuu silti niin joululta.

Nyt on aika kiittää teitä lukijoita kärsivällisyydestänne, olen ehtinyt valitettavan vähän tässä loppumetreillä kertomaan kuulumisia, kiitos että olette yhä siellä, lupaan palata, kunhan tässä vähän ensin voimiani keräilen. <3

Joulurauhaa jokaiseen kotiin!

Jenni